Huijarisyndrooma

Kokemus siitä, että omaa riittävät valmiudet hallitakseen omat työtehtävät ja vastuualueensa on tärkeää paitsi ammatillista itsetuntoa myös työmotivaatiota ja sitoutumista ajatellen. Mutta entä jos tätä tunnetta ei koekaan, vaikka olisikin objektiivisesti tarkasteltuna riittävän pätevä ja osaava? Nykypäivän työelämän moninaisten vaatimusten keskellä on toki inhimillistä kokea ajoittain epävarmuuden tunteita liittyen omaan osaamiseen. Joskus kriittisyys omaa osaamista kohtaan voi kuitenkin olla ylimitoitettua ja jatkuvasti läsnä. Tällöin voi olla tarpeen pohtia, voisiko kyse kenties olla huijarisyndroomasta.

Huijarisyndroomalla viitataan sisäiseen kokemukseen siitä, ettei usko omaan pätevyyteensä onnistumisista ja saavutuksista huolimatta. Työkontekstissa edes muiden antamat kehut hyvin tehdystä työstä eivät riitä sivuuttamaan yksilön kokemusta siitä, että ei oikeasti osaisi mitään. Päinvastoin onnistumiset voivat jopa lietsoa kokemusta huijariudesta ja saada yksilön kokemaan, ettei olisi ansainnut saamiaan kehuja. Tämä voi saada hänet vähättelemään itseään tai työpanostaan viitaten esimerkiksi taustalla vaikuttaneeseen onnekkaaseen sattumaan eikä suinkaan omaan kyvykkyyteen.

Huijarisyndroomasta kärsivää voi olla vaikea tunnistaa – hän on tyypillisesti ahkera, aikaansaava ja pätevä työyhteisön jäsen kaikkien muiden paitsi itsensä silmissä.

Hän tekeekin usein työnsä mahdollisimman hyvin, monesti ylittäen sille asetetut odotukset, sillä hän asettaa suoritukselleen kohtuuttoman korkean riman. Jos hommat siis hoituvat hyvin ja huijarisyndrooma puskee aina vain parempiin suorituksiin, mikä tällaisessa ajatusvääristymässä sitten voi olla ongelmallista? Kokemus hallinnan ja pystyvyyden tunteesta omia työtehtäviä kohtaan on motivaatiota ja ammatillista itsetuntoa ajatellen tärkeää. Lisäksi kokemus siitä, ettei osaisi riittävästi eikä todellisuudessa pärjäisi työtehtävissään voi johtaa jatkuvaan, kuormittavalta tuntuvaan ponnisteluun ja ylisuoriutumiseen ylläpitääkseen illuusiota riittävästä pätevyydestä. Usein huijarisyndroomasta kärsivät pelkäävätkin sitä, että oma osaamattomuus huomattaisiin, ja pyrkivät peittelemään osaamattomuuttaan kaikin keinoin välttyäkseen nöyryytykseltä, jonka kuvittelevat paljastumisestaan seuraavan. Huijarisyndrooman kanssa kamppailu onkin monesti uuvuttavaa ja latistaa työintoa sekä saattaa estää tarttumasta kiinnostaviinkin haasteisiin epäonnistumisen pelossa. Lisäksi alentunut ammatillinen itsetunto asettaa riskin työuupumukselle.

Huijarisyndrooman taustalla vaikuttaa tyypillisesti omat, persoonallisuuteen pohjautuvat luontaiset taipumukset. Luonnollisesti myös itse työympäristö ja työtehtävät ovat merkittävässä roolissa siinä, millaiseksi oman osaamisensa kulloinkin kokee.

Persoonallisuuden piirteistä esimerkiksi korostunut tunnollisuus ja taipumus sitoutua vahvasti omaan työhön voivat luoda otolliset olosuhteet huijarisyndroomalle. Vastaava painoarvo on myös perfektionismilla, jolla viitataan korkean vaatimustason asettamiseen omalle työlle sekä jatkuvaan tarpeeseen parannella ja viimeistellä asioita yltääkseen täydelliseen lopputulokseen. Myös herkkyys reagoida paineeseen ja taipumus huolestua mahdollisista vastoinkäymisistä ja epäonnistumisista sekä syyttää niistä herkästi itseään voivat edesauttaa kokemusta siitä, ettei olisi riittävän pätevä ja ammattitaitoinen.

Edellä mainituilla piirteillä ei ole pelkkiä kuormittavia kääntöpuolia, vaan ne näyttäytyvät työsuoriutumista ajatellen myös vahvuuksina erityisesti ollessaan maltillisia. Olennaista onkin pyrkiä tasapainottamaan kunkin piirteen vahvuuksia ja kuormittavia elementtejä. Lisäksi nämä taipumukset eivät automaattisesti johda huijarisyndrooman kokemiseen, vaan taustalla on useita muitakin tekijöitä. Luonnollisesti esimerkiksi itse työympäristö ja työtehtävät ovat merkittävässä roolissa siinä, millaiseksi oman osaamisensa kulloinkin kokee. Esimerkiksi jos oman työn tavoitteet ovat epäselkeät tai työn tulokset vaikeasti mitattavissa, voi olla vaikeampi hahmottaa, milloin on onnistunut työssään. Lisäksi monissa asiantuntijatehtävissä voi olla vaikea määritellä, milloin on riittävän pätevä ja asiantunteva, sillä tietoa olisi omaksuttavissa lähes loputtomasti. Tämä voi saada kyseenalaistamaan, osaako todellisuudessa mitään, jos ei osaa kaikkea.

”Huh taas yhdestä projektista selvitty ja kehujakin saatu – mitenkähän he eivät vieläkään ole huomanneet, että oikeasti en osaa juuri mitään.” Tällainen yksilön sisäinen puhe voisi kuvastaa huijarisyndroomasta kärsivän ajatusmaailmaa.

Myös yksilön itsensä on usein vaikea erottaa, milloin kyseessä on oma ajatusvääristymä eikä objektiivinen totuus todellisesta epäpätevyydestä. Ensiaskeleita tässä on pyrkiä tunnistamaan, tiedostamaan ja lopulta haastamaan omia uskomuksia ja ajatusmalleja, jotka ylläpitävät vääristynyttä käsitystä itsestä ja haitallista toimintamallia. Yhtenä keinona voi kokeilla itsekriittisten ajatusten äärelle pysähtymistä. Tässä auttaa avoin omien tunteiden ja ajatusten reflektointi sekä uskallus haastaa niitä. Itsekriittisen ajatuksen tunnistaessa voikin pysähtyä pohtimaan, löytyykö sille itseasiassa objektiivisesti ajateltuna tukea. Ja vaikka tukea löytyisikin, antaako sille ylimitoitetun painoarvon itsensä määrittämisessä? Itsekritiikin väitteitä ja niiden uskottavuutta on hyödyllistä pyrkiä haastamaan, sillä itsekritiikki tyypillisesti yleistää yksittäisiä tilanteita yleispäteviksi, mustavalkoisiksi totuuksiksi.

Myös riittävän konkreettisen palautteen pyytäminen kollegoilta tai esihenkilöltä oman työn tueksi voi auttaa haastamaan omia näkemyksiä omasta osaamisesta. Lisäksi voi olla hyödyllistä pohtia, mitä itse kokee, että tulisi osata enemmän, jotta osaaminen olisi riittävää. Tai vastaavasti mitä omassa työskentelyssä tulisi olla vähemmän läsnä, jotta kokemus omasta ammattitaidosta olisi riittävällä tasolla. Monesti itselle asettamat kohtuuttoman korkeat vaatimukset ja itseä ruoskivat ajatukset menettävät yliotettaan, kun niitä lähtee purkamaan pienemmiksi, konkreettisemmiksi palasiksi. Myös vertaistuki voi olla tärkeässä roolissa ja auttaa tiedostamaan, että on kovin inhimillistä kokea ajoittain riittämättömyyden tunteita jollakin elämän osa-alueella. Nämä keinot voivatkin auttaa ottamaan itsekritiikkiin etäisyyttä ja saada sen hellittämään liiallista otettaan omasta elämästä. Lisäksi ne tekevät tilaa itsemyötätuntoisemmalle suhtautumistavalle, joka tukee rakentavampien toimintamallien hyödyntämistä tilanteissa, joissa itsekritiikki nostaa päätään.